Viimeisellä rannalla

Kun olet hiljaa paikallasi ja annat ajatusten vaellella, huomaat mitä tapahtuu, kun ensimmäinen ikävä ajatus häivähtää mieleesi. Kehosi reagoi siihen yrittäen sivuuttaa sen. Alat liikehtiä levottomasti, selailla puhelintasi ja tehdä itsesi toimeliaaksi, jotta tuo ajatus unohtuisi. 

Ikävän karkoitus on elämän tarkoitus – sanotaan, vaikka sen tulisi olla jotain ihan muuta. Ikävystymisen tunteen välttely pitää meidät tehokkaina päivästä toiseen. Turha tehokkuus on kuitenkin onnemme esteenä, koska  se ei jätä meille tilaa muuttaa ajatteluamme. On helpompi vain toistaa vanhoja rutiineja, kuin vaihtaa strategiaa.

Teemme paljon itsellemme ja luonnolle merkityksetöntä ja haitallista työtä asuntolainan ja ikäväntunteen karkottamiseksi. Unohdamme, että työ ei tekemällä lopu, vaan lisääntyy.

Mutta miten päästä irti vääristymästä, joka etäännyttää meitä hyvästä ja kestävästä elämäntavasta? Miten päästä eroon niistä haitallisista tottumuksista, mihin mennyt maailma, yhteiskunta ja markkinat meitä edelleen ohjaavat ja saavat uskomaan? Niiden etu ei ole muuttaa tottumuksiamme, koska ne elävät vallan ja rahan humalluttamina vaalikausi ja kvartaali kerrallaan. 

On järjenvastaista, että vähentämällä rahan, tavaran ja ihmisten liikettä, talous ja hyvinvointi romahtaa. Voiko markkinoiden varaan rakennettu onni olla edes todellista? Miten vähentää kulutusta ja samalla lisätä resursseja puhtaan energian kehittämiselle? Kuka tämän  ratkaisee on edelläkävijä ja eettinen suunnannäyttäjä maailmalla.

Elämme kuitenkin ajassa, jossa keltaliivit valtaavat kadut ja hattivatit nousevat valtaan, jos päättäjät uskaltavat edes harkita muuttaa vanhaa totuttua strategiaa. Saavutettujen etujen sorkkiminen toimii välittömästi populismin polttoaineena. On harmi, että lähes puolet kansastamme epäilee ilmastonmuutosta ja sääli, että hukkaamme samanaikaisesti resursseja turhaan tehokkuuteen, kun tulisi pysähtyä ja antaa uudelle ajattelulle tilaa. Kaikista vähiten sitä tilaa on kiireisillä päättäjillä. Jokaisen tulisi saada harhailla ajatuksissaan niin kauan laatikon ulkopuolella, jotta näkisi sen sisällä pyörivän itseään ruokkivan ja ympäristöä tuhoavan karusellin järjettömyyden.

 

Jengi laukoo mitä kaukaa haetumpia vertailuesimerkkejä sille, minkä tuotteen, energiamuodon, kulkuvälineen tai mantereen päästöt on moninkertaiset, verrattuna omiin vastaaviin. Näin toteamalla voi huoletta jatkaa elintasonsa kasvattamista ja sen hedelmistä nauttimista. Mitään ei ole tehtävissä – mentaliteetilla.

Mutta miksi vertailla, kun lopulta kyse on meidän kaikkien kulutustottumuksista. Meidän jokaisen ravinto, asuminen, liikkuminen ja kertakäyttökuluttaminen tuottaa ne tehtaiden, logistiikan ja energiantuotannon päästöt.

Luotamme siihen, että teknologia kehittää meillä ratkaisun tähän ongelmaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Se luottamus sisältää paradoksin, koska nykyjärjestelmässä vain kulutus lisää kasvua, joka taas lisää resursseja kehitykseen, jonka varaan on taas laskettu maailman pelastuminen. Paluuta ei siis ole ja hidastaminen ei ole vaihtoehto, vaikka juuri sen pitäisi olla vaihtoehto.

Meillä on tilanne, jossa on tavallaan ”all in”. Katsotaan kuka bluffaa? Vai bluffaako kukaan? Onko kulutusta käytännössä mahdotonta vähentää, ilman että se ei romahduttaisi taloutta ja veisi tuotekehitykseltä resursseja?

Onko niin, että järjestelmäämme ei vain ole sisäänrakennettu sellaista asetusta, joka automaattisesti, tai edes käsikäytöllä antaisi ohjata ilmastonpelastusmoodin päälle?

Tässä lähtötilanne, jonka pohjalta yritän saada kirjoitettua itseni ja ajatukseni ulos tältä viimeiseltä rannalta. 

 

Meillä on parhaillaan käynnissä parisataa vuotta kestävät bileet. Kuohuviinipullon korkki poksahti, kun fossiiliset polttoaineet keksittiin. Teollistuminen, vaurastuminen ja väestönkasvu lähti räjähdysmäiseen nousukiitoon. Talous rakentui kulutukselle ja kasvulle. Elintaso koheni ja hyvinvointi lisääntyi. Sata vuotta otimme huimia askelia kohti parempaa ja helpompaa elämää.

Kun markkinat olivat saaneet perustarpeemme tyydytetyksi, alkoivat ne kehittää meille uusia tarpeita ja paketoida liukuhihnalla niihin vastaavia tuotteita. Olemme eläneet vuosikymmeniä yltäkylläisyyden ähkyssä, joka on kääntymässä hyvää vauhtia jo laskuhumalaksi. Kasvun tuoma vaikutus elämänlaatuun on pysähtynyt ja vaihtoehtojen kirjo vyöryy tukahduttavana päällemme. Tässä valossa ilmastonmuutos on lohdullinen ilmiö, koska se pakottaa meidät luopumaan uskostamme tähän pyramidihuijaukseen.

Edessä voi olla snadi romahdus ja luova tuho, joka määrittää uudelleen sen, mitä oikeasti tarvitsemme hyvään elämään ja mitkä perustarpeiksi muuttuneista mielihaluistamme voimme heivata tarpeettomina.

Itse en ainakaan lähtisi enää jatkoille näistä bileistä ja jättäisi krapulaa kokonaan seuraavien sukupolvien kärsittäväksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s