Pyhällä polulla

Päivä 1

IMG_6678

Kuljen ilman kompassia, karttaa tai ajantajua pitkin juurakkoista ja kivikkoista polkua, joka kuljettaa minua aina vain syvemmälle skutsiin. Kesän kaikki antoisat haasteet ja velvoitteet ovat takana. On aika irtiotolle. On päästävä pois ihmisten ilmoilta ja nopeasti. Mietin ensin Kuusamoa, mutta päädyin staycation -hengessä paikalliselle El Caminolle, eli Pyhän Birgitan polulle.
   Päätin etten suorita, aikatauluta tai suunnittele reittiäni, vaan annan polun kuljettaa niin kauan ja niin pitkälle, kuin se tuntuisi hyvältä. Uudet kengät alkavat kuitenkin nopeasti hiertämään akilleen juuresta. Pysähdyn järven rantaan vilvoittamaan jalkojani vedessä ja huilaamaan. Laitan rakkolaastarit. Tunnen helpotusta päästessäni luontoon, mutta tuskailen koko alkumatkan asioita ulos päästäni. Lyön päätäni ikäviin ajatuksiin, kuten polulta pelästyttämäni kyy, joka luikertelee päin kallion seinämää ja jää sihisemään minulle siitä vihastuneena. 

Saavun illalla Taivalpirtin maastoon. Pulahdan linnunmaidonlämpöiseen lampeen ja loputkin murheet huuhtoutuvat tuohon tyynen ja tummaan veteen.
Keitän pasta-annoksen, pystytän teltan ja sytytän nuotion, vaikka se ei olisi metsäpalovaroituksella suotavaa. Kaadan pienen kupin retkikaveristani – viskimatista. Kaakkuri mellastaa lammella. Ilta pimenee yöksi.

Päivä 2

IMG_6684

Aamulla olen kylmissäni. Olo on levoton huonosti nukutun yön jälkeen. Lammella majaileva Kaakkuri osoittautui vesilinnuksi, joka ei nuku koskaan. Laitan kahvi ja puuroveden kiehumaan ja juoksen ympyrää käsiäni pyöritellen. Yritän lämmittää kohmeista kroppaani.
   Polulle päästyäni keho lämpiää nopeasti ja viiden kilometrin jälkeen riisun jo t-paidalle. Päätän varata Lempäälästä majan, jonka pehmeissä ja lämpöisissä lakanoissa saisin seuraavana yönä pitkät ja makoisat unet. Kärppälän Rusthollin aitta osoittautuu tähän sopivaksi. Matkaa sinne tulisi kuitenkin 25 kilometriä. Olisin juuri ennen pimeää perillä.

Vanhaa kolmostietä ylittäessäni näen  ensimmäisen reppureissaajan, mutta hänellä on pyörät allaan ja suunta kohti Tamperetta. Hänen pyöränsä on erikoinen, ainakin kaksi metriä korkea. Rungon alaosan päällä on pieni laveri, jossa lepää miehen matkatavarat. Mies moikkaa minulle.
   – Miten sieltä pääsee alas, huudahdan hänen ohittaessa minut.
   Hän kohauttaa harteitaan ja jatkaa hymyssä suin polkemistaan.
   Kohdatessa tuon erikoisuuden koin, että olemme ”travellereita”, vaikka kuljemme omia polkujamme, toinen halki euroopan ja toinen ympäri naapurikunnan.

Valtatien jälkeen polku seuraa suurta voimalinjaa. Kun maantien äänet ovat vaimenneet pidän tauon. Oikaisin itseni metsäautotien risteykseen nurmelle. Nukahdan. Power-näppien jälkeen huomaan, että on pian jatkettava matkaa, jotta ehtisin ennen pimeää perille. Olin varannut Rusthollista myös saunan.
   Lähden seuraamaan polkua, joka pienenee pienenemistään kunnes katoaa kokonaan. Olin hukannut Birgitan jalanjäljet, juuri kun loppupäivän aikataulu osoittautui muutoinkin tiukaksi. Huolettomuuden metodini oli koetuksella. Löydän lopulta rehevöityneen metsäautotien pohjan. Lähden seuraamaan sitä kohti aurinkoa. Päädyn ison talon tontin laidalle. Talon takana näkyy kylätie. En halua ottaa riskiä, että saisin isännän, koiran tai jonkun muun eläimen kimppuuni pihan poikki kulkiessani. Päätän oikaista viljapellon halki. Kahlaan rukiitten seassa, varuiksi yli haulikon kantomatkan etäisyydellä talosta. Viljapelto vaihtuu herneviljelmäksi. Nappaan hernepalon käteeni. Samalla näen polkupyörän lähestyvän talolta vimmattua vauhtia. Pyörä kurvaa jarrut lukittuna eteeni juuri kun olen nousemassa tielle.
   – Oliko herneet kypsiä, isäntä kysyy uhmakkaana pyöränsä selästä.
   – Vähän pieniä oli vielä, vastaan hämilläni.
   – Sä otit väärästä lajikkeesta. Nuo tuolla on jo kypsiä, hän toteaa vakuutavalla äänellään ja osoittaa toisaalle.
   – Okei. Oon Birgitan polulla, mutta eksyin, sanoin.
   Seurasi hetken hiljaisuus. Isäntä mittaili minua ja rinkkaani katseellaan.
   – No sitten vaan tuonne kohti aurinkoa, hän sanoo ja osoittaa pellon takana olevaan pöpelikköön.
   – Eikö tätä tietä pitkin pääse helpommin, kysyin.
   – Ei kun suoraan tuonne, hän toistaa tuimana pitäen kättään ojossa.
   – Mutta…, yritän vielä sanoa jotain, mutta päättelen isännän ilmeestä, että nyt on parempi totella.
   Lähden laahustamaan läpi hernepellon ja sen jälkeisen kuraojan, kunnes saavun hoitamattoman tiheikön laitaan. Vilkaisin vielä varovasti taakseni ja näen isännän seisovan edelleen aloillaan. Hän haluaa varmistaa, etten enää palaisi hernevarkaisiin tai tallomaan hänen viljaansa. Sukellan pusikkoon.
   Tilanne tuntui jotenkin tutulta. Törmäsin jo lapsena usein vastaaviin umpikujiin kulkiessani omia polkujani. Reitin häiritsevin osuus olikin tämä syrjäseudun haja-asutusalue, jossa viaton kaupunkilaisvaeltaja sai tuntea muukalaisvihaiset katseet selässään talojen pihoista, ikkunoista ja ohikulkevista autoista. Vaikkakin se oli vain oma tuntemukseni asiasta, niin se ahdisti. 

Saavun moottoritien alitse Lempäälän taajamaan. Käyn lähikaupasta täydentämässä evästarpeita ja ostan saunaoluen sekä makkarapaketin.
   Rustholliin on vielä viiden kilometrin matka. Jalkani ovat jo todella kankeat ja kipeät. Laahustan Hakkarin kartanon takaa pitkin idyllistä historiaraittia Pirkkalaan johtavalle tielle. Jatkan pyörätietä pitkin kohti Nurmen kylää ja Kärppälän Rusthollia. Ilta alkaa hämärtyä ja voimat loppua. Otan pienen siivun viskimatistani kipulääkkeeksi, jotta jaksaisin vielä viimeiset kilometrit. Peltoaukeilla näen kaksi kaurista. Toinen niistä loikkii tien ylitse, mutta toinen jää tuijottamaan minua pellolta. Paikallinen teinirassi ohittaa minut useaan kertaan ja joka kerta mietin nostavani peukalon pystyyn, sitä kuitenkaan tekemättä.
   Käännyn Nurmen tanssilavan kohdalta hiekkatielle. Rusthollin taakse laskeneen auringon punertama taivas täydentää romanttisen maalaisidyllin, kun saavun pihaan. Päärakennuksen ovesta tulee ulos kaksi humalaisen oloista miestä. He sytyttävät tupakkansa ja yllättyvät minun saapuessa hämärään pihaan.
   – Varasin yösijan ja pikkuaitan ovi olisi kuulemma auki, totesin miehille, tietämättä olivatko he talonväkeä vai vieraita.
   – Se on varmaan tuo sama, jossa olimme viimeyön, toinen miehistä sanoo ja osoittaa viereisen aitan ovea, jossa roikkuu aukinainen lukko ja siinä avain.
   – Kiitos, vastaan ja painuin aittaan. 

Ilta olkaa jo pimetä, kun kävelen Rusthollin rantasaunalle. Alan lämmittämään tuota makean homeiselle haisevan rötiskön kiuasta. Laitan tulet myös pihagrilliin. Saunon laimeissa löylyissä ja uin Pyhäjärven jo jäähtyneessä vedessä. Grillaan makkarat ja juon oluen. Palaan aitalle. Kaadun sänkyyn ja nukahdan.        

Päivä 3

IMG_6700

Nukuin todella sikeästi Rusthollin pehmeällä patjalla. Aamulla herään kuitenkin nestehukan tuomaan päänsärkyyn. Ulkona tuulee, mutta on aurinkoista. Eilen jalkani olivat aivan sököt, mutta uskon että selviän niillä vielä tämän päivän. “Jos tunnet uupuneesi, et ole oppinut lepäämään”, muistutan itseäni.
   Keitän puuron ja kahvin, joita astun nauttimaan aitan kuistille. Viereistä huonetta majoittaa Italialainen perhe, jotka tervehtivät minua välimerellisen eläväiseen tapaansa.

Pakkaan kamani ja lähden matkaan. Tienristeyksessä pohdin, että palaanko samaa pyörätietä vai kierränkö rantaa pitkin kulkevaa hiekkatietä. Päädyn hiekkatiehen, joka osoittautuu olevan yksi retkeni parhaita päätöksiä.
   Jalkoihin sattuu, mutta kipuun alkaa hiljalleen turtumaan. Tien varrella komeilee toinen toistaan paremmin säilyneitä vanhoja ja mielenkiintoisia rakennuksia. Yllättäen saavun tien vieressä seisovalle Kumulle, eli kulttuurimuuntajalle. Olin kuullut, että vanhoja muuntajia on otettu uudelleen kulttuurikäyttöön, mutta en vielä ollut sellaiseen törmännyt. Pihassa koreilee kukka-asetelmia ja pihakeinu. Ovi on kutsuvasti auki ja rohkenen astua sisään. Muuntajan sisältä löydän valokuvanäyttelyn ja kesälukemislainaamon. Lainaan matkalukemiseksi mukavan kevyen teoksen “Kotimme Auschwitzissa”. Kumussa ei ole henkilökuntaa, mutta esittelykierroksen saisi tilauksesta.
   Jatkan matkaani tällä kulttuurihistoriallisella raitilla. Kykenen kuvittelemaan itseni näissä maisemissa kultakauden kansallisrunoilijaksi, joka etsii ja romantisoi suomalaisen kulttuurin identiteettiä. Infotaulusta selviää lopulta, että tämä raitti on osa Valtakunnallista kulttuurihistoriaympäristö -luetteloa.
   Suuntaan rantaraitilta puomilla aidatulle metsätielle, joka vie minut takaisin kohti Birgitan polkua. Hiekkatietä kävellessäni alan ahmimaan lainaamaani mielenkiintoisen traagista keskitysleiriteosta. Tunnen sen kertovan minulle ihmisyydestä enemmän, kuin sata rakkausromaania tai dekkaria yhteensä.

Kiivetessäni rinnettä ylös Siisjärven kukkulalle vastaani tulee yllättäen kaksi karhua. Muistelen mitä tulee tehdä, kun kohtaa pedon. Heittäydynkö esittämään kuollutta vai jäänkö tuijottamaan otsoja silmiin. Päätän kuitenkin ottaa ohjat käsiini ja tarraan petoja niskasta ja nostan ne istumaan kannon nokkaan. Yllätykseksi huomaan, että ne ovat pudonneet jonkun onnettoman kukkulanvalloittajan repusta täysinäisinä.

IMG_6728

Tunnen olevani irti kaikesta. Vapaa ja huoleton. Ajatukseni vaeltelevat myötäisissä mielenmaisemissa. Askellus on rutinoitunutta ja matka etenee huomaamatta. Luonto ja retkiromantiikka alkavat palkitsemaan.
Pysähdyn pienen pienelle metsälammelle. Pulahdan sen tummaan veteen. Se on pinnalta lämpöistä, mutta sekoittuessaan muuttuu hyytävän kylmäksi. Nousen virkistäytyneenä makaamaan laiturille. Aurinko hellii taivaallisen lämpimillä säteillään.
   Huomaan, että juomaveteni on jälleen lopussa. Keitän lammen vedestä pullot täyteen. Vesi on niin ruskeaa, että pullosta näkee hädin tuskin läpi. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole ja luotan sokeasti vatsani vastustuskykyyn.

Illalla saavun viimeiseen leiripaikkaani Ammejärvelle. Moottoritien ja kaupungin kohina alkaa jo kuulua. Haistan kaukaa savun. Arvaan, että laavulla on ihmisiä. Vastaani tulee haukkuva koira, joka pelkää rinkkaani. Laavulla istuu kaksi nuorta naista juoruamassa. Aistin nopeasti, etten ole tervetullut vieras heidän koiranulkoilutus-iltanuotiolleen. Sääksjärvi ja sivistymättömyys on jo liian lähellä.
    Löydän läheltä toisen nuotiopaikan. Teen tulet, kasaan teltan ja kaadan pistimenkärjellä Balkkanilla kovertamaani kuksaan loput viskimatistani.
   En ollut nähnyt retkelläni ainuttakaan repunkantajaa, mietin. Vastaani oli tullut vain metsänhoitaja, geokätköilijä ja muutaman maastopyöräilijä, mutta todelliset eräretkeilijät olivat poissa. Tämä tietysti paransi entisestään omaa elämystäni, kun sain olla rauhassa ja tuntea olevani täysin omillani.

   Odotan viimeiseen hiiluun ja vetäydyn illan viiletessä telttaan.

Päivä 4

IMG_6721

Tiesin jo illalla, että telttapaikkani on liian kostea. En kuitenkaan jaksanut lähteä hämärässä etsimään parempaakaan. Se kostautui aamulla. Olin palellut ja heräillyt pitkin yötä.
   Nousen aamuviideltä ja hytisen kosteassa teltassa. Kerään itseni ylös ja sytytän nuotion. Sen muutama kostea puu palaa kituen ja savustaa leiriäni. Keitän puuron ja kahvin. Syön viimeiset evääni. Vesipullosta tulee vielä kuksallinen. Lisään vitamiinitabletin veteen.
   Olin suunnitellut tekeväni täydennystä Sääksjärven S-marketista, mutta se aukeaisi vasta tuntien päästä. Ajattelin että kaikki järjestyy, kun vaan pääsen liikkeelle ja saan taas itseni lämpöiseksi. Kävelen kohmeisen kankeana Sääksjärvelle. Ylitän sen rautatie- ja moottoritiesillat ja jatkan kohti Hervantaa. Asfaltilla kävely tuntuu kipeissä jaloissa sietämättömältä. Vasta useiden kilometrien jälkeen löydän polun, joka näyttää suuntaavan kohti Vuoresta. Keskellä metsää on autiotalo, josta on ikkunat särjetty, mutta liedellä näkyy edelleen kahvipannu ja sänky on huolella pedattuna. Kuin viimeinen asukki olisi lähtenyt sieltä vielä palatakseen. Ympäristön metsittymisestä päätellen siitä oli kulunut kuitenkin jo puolen vuosisataa.
   Saavun Koukkujärveä kiertävälle luontopolulle, joka johdattaa minut Vuoreksen keskustaan. Astelen ensimmäisenä Saleen ostamaan evästä ja juotavaa. Aikomukseni on jatkaa aina kotiovelle saakka Hallilaan, mutta jalkani ovat aterian jälkeen eri mieltä. Kuusikymmentä kivikkoista kilometriä oli tehnyt tehtävänsä. Otan bussin Hervantaan ja kävelen valtaväylän pysäkiltä kotiin väsyneenä, mutta elinvoisempana kuin aikoihin.

Fiilikset

Muistan jo kymmenen vuotta sitten sovitelleeni kenkiä jalkaani ja rinkkaa selkääni, että lähtisin kiertämään Birgitan polkua. Tämä jäi kuitenkin kerta toisensa jälkeen vain aikeeksi, koska se ei tuntunut oikealta vaeltamiselta. Reitti ei voi alkaa omalta takapihalta. Vain vannabee vaeltajat lähtisivät jonnekin Birgitan polulle. Sehän on ala-asteikäisten päiväretkikohde. Todellinen vaellus alkaa vasta käsivarren Lapista tai Espanjan Santiagosta, mietin tuolloin.

Paradoksaalista kyllä, koin Birgitan polun juuri oikeaksi pyhiinvaelluskohteeksi itselleni ja kaltaisilleni kaupunkilaisille, etsiessämme suuntaa ja tarkoitusta. Liian usein lähdemme etsimään autuutta toiselta puolen maailmaa, kun se alkaa jo takapihaamme rajoittuvasta metsästä, heti asfaltoitujen katujen ja markkinoiden vaikutuspiirin ulkopuolelta. Kliseistä kyllä, mutta kaikki tila, aika, rauha ja puhtaus löytyy aivan läheltä. Asumme kauniin luonnon keskellä, mutta onnistumme yllättävän tehokkaasti pysyttelemään sieltä poissa. Turvallinen, rutiinien, houkutusten ja tavoitteiden karuselli pitää meidät otteessaan. Vain todellinen daiju kertoo ensimmäisen lomanjälkeisen duunipalsun small talk -osuudessa retkeilleensä yksin lähimetsässä. Todellinen suorittaja kun on samonnut vähintään kolme viikkoa Pohjois-Norjan vuonoilla osana isompaa tosisuorittajien dynaamista yhteisöä.

Aina epämukavuusalueelle siirryttäessä meidän on avattava uskomusten ja rajoitteiden luoma henkinen portti. Se on yksi raskaimmista. Välillä on kuitenkin hyvä laittaa silmät kiinni, hengittää syvään ja avata tuo veräjä. Liikkeellelähtö ei vaadi kuin sopivat kengät, repun ja lapsenomaista seikkailumieltä. Näin helposti on mahdollisuus saada elinvoima palautumaan, uudistumaan tai vähintäänkin voimistumaan. Lisäksi se, minkä voi tehdä yksin, kannattaa tehdä yksin. Sillä varmistaa, että retkestä tulee omannäköinen ja oppii erottamaan muiden tarpeet omistaan.

Koen löytäneeni vaellusharrastuksen nyt uudelleen. Olen aiemmin kiertänyt yli puolet kaikista maamme kansallispuistoista, kulkenut Karhunkierroksen kahteen kertaan ja samonnut Lemmenjoella sekä käsivarressa. Vasta nyt, kun tein retken yksin, koin sen täydellisen puhdistavan voiman. Junnu Vainion sanoin, “Kun on kaukana kaikki muu ja kun päättyvät pitkospuut, kuka rinnallas ruikuttaa, takaisin mennä saa.” 

   

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s